Soittaminen ja laulaminen - nuoren neitokaisen tärkeät avut

Nuoria neitoja pianon äärellä.
Le Follet, huhtikuu 1862.

Soittaminen ja laulaminen kuuluivat olennaisena osana säätyläistyttöjen kasvatukseen kustavilaisella ajalla ja koko 1800-luvun ajan kuten esimerkiksi yllä näkyvä, hieman Jane Austenin aikaa myöhäisempi muotikuva pariisilaista muotia esittelevästä Le Follet-lehdestä osoittaa. Muotikuvissa neidot esitettiin usein jonkin sukupuolelle sopivan puuhan parissa kuten vaikkapa tämän kuvan kaksi pianon äärellä keskustelevaa neitosta. Laulu- ja soittotaidon tärkeys heijastuu myös Austenin romaaneissa ja esimerkiksi Järjessä ja tunteissa toinen sankarittarista, Marianne Dashwood, on taitava pianisti.

Nuoret neidot saattoivat soittaa neiti Dashwoodin tavoin fortepianoa tai vaihtoehtoisesti vaikkapa harppua, kitaraa tai sitraa. Soittotaito oli paitsi osoitus sivistyksestä myös keino esitellä soittavan neidon suloja ja kaunista liikehdintää. Sulavat eleet olivat hienon naisen tuntomerkki. Tytöt eivät tavallisesti esiintyneet julkisesti sillä naisen paikka oli kodin piirissä ja astumista miesten hallussa olevaan julkiseen tilaan pidettiin sopimattomana. Esiintyminen pienissä, yksityisissä tilaisuuksissa sen sijaan oli mahdollista. Soitto- ja laulutaitoa opettivat usein yksityistunteja antavat muusikot ja esimerkiksi Holhokin sankaritar neiti Desideria Sparw saa - holhoojansa harmiksi - opettajakseen komean preussilaisen herra Wienerdorffin . . . :

"Juuri noin! Poikkeuksellisen sulokasta! . . . Hienot ja jalot kädet, todelliselle pianistille sopivat . . . Aber ja! Olette erinomainen oppilas." Herra Wienerdorff käänsi nuottivihkon sivua. Hänen hyvin räätälöity olemuksensa oli hyvin lähellä Desideriaa. 

Dominic mietti, pitäisikö hänen puuttua asiaan.

"Oletteko oikea kapellimestari, herra Wienerdorff?" kysyi Desideria kainolla äänellä. "Sellainen, joka seisoo kokonaisen orkesterin edessä tahtipuikko kädessään?"

"Natürlich, herrlichste Jungfrau", vastasi pianonsoitonopettajan täyteläinen ääni. "Ennen Ruotsiin saapumistani - Das wunderschöne Schweden! - olin hovikapellimestari pienessä herttuakunnassa lähellä kotimaatani."

"Kuinka kiehtovaa", henkäisi Desideria ja räpytteli silmäripsiään.

Dominic kääntyi kannoillaan ja marssi tiehensä. Jos hän kuulisi vielä yhdenkin sentimentaalisen huudahduksen saksaksi, hänen itsehillintänsä pettäisi . . . *

*Holhokki, s. 126

"Desideria-neiti, tämä henkilö väittää, että hänen joulukakkunsa on parempaa kuin minun..."

Talviseen aamykävelyasuun pukeutunut neito.
Ackermann´s Repository, tammikuu 1813.

 ... lausui mamselli Gröön loukkaantuneesti. Koko hänen olemuksensa siististi kammatuista hiuksista järkevien kenkien kärkiin saakka säteili närkästystä. - "Se on totisinta totta", tuhahti sotilaallisen suoraselkäinen rouva Berg. "Hänen armonsa on erityisesti kehunut omenakanelikakkua, jota aina leivon jouluksi. Resepti on tarkoin varjeltu salaisuus." Linnan taloudenhoitajatar tutkaili muina miehinä keittiön seinällä riippuvia kattiloita, patoja ja kuivattujen maustekasvien kimppuja sekoittaen samalla kiivaasti jotakin liedellä höyryävässä messinkipannussa..."*

Tähän tapaan Holhokin sankarin, kreivi Lindswärdin omistaman Lindåkerin linnan kaksi sotapolulle joutunutta taloudenhoitajatarta kiistelevät joulun alla erilaisten leivonnaisten valmistamisesta. Joulunvietto oli tärkeää jo kustavilaisen ajan Suomessa ja Ruotsissa ja ylhäiset perheet lähtivät usein maaseutukartanoon tai -linnaan joulunpyhien ajaksi. Joulunviettoon kuuluivat vaikkapa talon koristeleminen, lähikartanoissa asuvien ystävien ja sukulaisten tapaaminen, joulukirkossa käyminen, herkullisten leivonnaisten ja ruokalajien syöminen sekä rekiretket.

Aikakauden omenaleivonnaisiin - joita myös yllä mainittu ammattiylpeä taloudenhoitajatar rouva Berg suosi - kuului muun muassa "Omena-Pannukakko", jonka valmistusaineksiin lukeutuivat erään aikakauden keittokirjan mukaan "kuoritut ja palotetut omenat","tarpeeksi makeutta", voita ja kanelia sekä "hywää nisu- taikka warikoista kakkoa", jota murennettiin taikinan sekaan. Ajan resepteille onkin tyypillistä, että aina ei käytetä venhäjauhoja vaan taikinaan murennetaan esimerkiksi jo leivottua leipää.

*Holhokki, s. 443-444 

"Te olette sydämeni valittu! Sanokaa, että menette naimisiin kanssani!"* - Nuorten neitojen valinnanmahdollisuudet avioliittomarkkinoilla

Kuinka suuret mahdollisuudet aatelisneidolla oli vaikuttaa tulevan puolison valintaan?
(Kuva: Ackermann's Repository, 1822)

Jokaisella naimattomalla naisella oli paitsi holhooja, myös naittaja, jonka suostumus tarvittii avioliittoa solmittaessa. Holhooja ja naittaja saattoivat olla myös sama henkilö. Esimerkiksi Holhokissa sankaritar neiti Desideria Sparwin holhooja kreivi Lindswärd toimii myös holhottinsa naittajana. Pakkoavioliitot olivat lain mukaan kiellettyjä, mutta käytännössä naittaja saattoi halutessaan usein kiertää määräyksen. Ei ollut epätavallista, että nuoret neidot painostettiin heidän tahtonsa vastaisiin avioliittoihin.

Toisaalta moderni rakkausavioliiton käsite valtasi kasvavassa määrin alaa kustavilaisella ajalla. Avioliitto oli perinteisesti käsitetty kahden suvun liitoksi, jonka solmimisessa tärkeitä näkökohtia olivat muun muassa syntyperä ja varallisuus. Uutta oli, että näiden näkökohtien lisäksi puolisoiden yhteensopivuus ja keskinäinen kiintymys alkoivat saada entistä enemmän painoarvoa. Esimerkiksi kirjailijatar Jane Austenin teoksissa painotetaan molempia puolia: vaimon ja miehen tulee sopia yhteen paitsi varallisuutensa ja taustansa, myös luonteidensa ja lahjojensa puolesta. Aikakauden nuoret neidot tasapainottelivat aviomiestä etsiessään näiden kahden ihanteen välillä.

*Holhokki, s. 355

"Ilma on muuttunut hirvittävän kylmäksi - - Ehkä meidän kuitenkin olisi pitänyt ottaa esille talvimuhvit tavallisten käsipuuhkien sijaan?" ...*

Kävelypukuun sonnustautunut neito muhvi kädessään.
La Belle Assemblee 1819.

Muhvi kuului olennaisena osana hienon naisen asusteisiin ja vuosisadan vaihteessa 1700-1800 muodissa olivat erityisen suuret, lähes tyynyä muistuttavat käsipuuhkat. Muhvi oli tyylikäs asuste ja sitä saatettiin käyttää muulloinkin kuin talvella, mutta erityisen käyttökelpoinen se tietysti oli kylmässä säässä. Keveämmät muhvit ommeltiin esimerkiksi silkkisatiinista tai kirjaillusta kashmirista ja täytettiin vaikkapa joutsenuntuvin, lämpimämmät valmistettiin turkiksesta.

Yllä näkyvä muotikuva on englantilaisen La Belle Assemleen vuoden 1819 joulukuun numerosta. Muotikuvat liikkuivat Euroopassa maasta toiseen ja esimerkiksi ruotsalaiset naistenlehdet julkaisivat englantilaisia kuvia. Vaikka kuvassa näkyvä asu suojaakin mallin kaulaa ja bonetissa on sievä turkisreunus sekä puvussa pitkät, lämpöisen hihat, heijastuu siitä silti Englannin leppeä ilmasto. On vaikea kuvitella muotitietoisimmankaan pohjoismaalaisen neitosen lähteneen paukkupakkasella ulkosalle ilman enempiä varusteita kuin kuvan lyhyt spencer-jakku ja sitruunanväriset nahkakäsineet!

* Holhokki, s. 334

"Paperiprinssi", muodin vaihtelut ja 1830-luvun suomalainen romantiikka

Kaksi neitosta uusimman pariisilaisen muodin mukaisissa puvuissa 1836.
Etummaisen neidon puvun ns. lampaanlapa- eli gigot-hihat esiintyvät myös
Kaari Utrion 1830- ja 1840-luvuille sijoittuvissa romaaneissa.
Taaempana seisovalla mallilla on yllään 1700-luvun tyyliin valmistettu,
ehkäpä teematanssiaisia tai naamiaisia varten suunniteltu asu.

Kaari Utrion uusi epookkikomedia Paperiprinssi julkaistaan elokuussa. Teos kertoo merikapteeni ja tutkimusmatkailija Sebastian Rossista, luutnantin tyttärestä Wilhelmine Falkenstenistä ja Suurkosken paperiruukista, unohtamatta Helsingissä oleilevia ylimyssukulaisia. Asetelma vaikuttaa lupaavalta lähtökohdalta historiallisen rakkaustarinan kertomiselle! Utrio jatkaa viime aikoina julkaisemiensa teosten tapaan romantiikan aikakaudelle sijoittuvan 1830-luvun Suomen kuvaamista. Utrion romaanit elävöittävät aikakautta mainiosti ja tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, miten hän Paperiprinssissä pureutuu aiheeseen!

Eräs kiinnostava seikka asiaan liittyen on muoti, joka Jane Austenin (1775-1817) ja Holhokin (1800-luvun alku) ajoista on 1830-luvulle tultaessa huomattavasti muutunut. Poissa ovat antiikin inspiroimat, keveät ja korkeavyötäröiset empirepuvut ja yksinkertaiset, muinaista kreikkalaista eleganssia henkivät kampaukset. Pukujen vyötärö on laskenut luonnolliselle tasolle ja edellyttää empireasua tukevampaa kureliiviä, tyyli on näyttävä ja runsaasti koristeltu. Kampaukset ovat monimutkaisia ja runsaat sivukiharat suurinta muotia. Voi vain arvailla, mitä vanhanaikaisiin pukuihin ihastunut leskirouva Malmén Holhokissa tuumi uuden tyylisuuntauksen alkaessa vallata alaa...

”Luetko vieläkin romaaneja? Keksityt kertomukset hämmentävät naisväkeä. On parempi lukea kehittävää kirjallisuutta naisen kutsumuksesta vaimona ja äitinä...”*

Kolme neitosta kävelyllä 1801, samana vuonna jona Holhokin sankari kreivi Lindswärd
koettaa saada suojattinsa luopumaan turmiollisesta romaanien lukemisesta.

Holhokin sankari kreivi Lindswärd kohtaa vaikeuksia koettaessaan saada teoksen sankarittaren, aavistuksen omapäisen neiti Sparwin luopumaan romaanien lukemisesta. Kirjallisuudenlaji oli melko uusi ja hyvin suosittu kustavilaisella ajalla. Nuorten neitojen lukuharratus lähti aikakaudella huimaan nousuun ja naiset olivatkin yksi kehittyvien kirjamarkkinoiden merkittävimmistä kohderyhmistä. Uutta oli myös, että lukemisen saattoi suorittaa yksinäisyydessä. Aikaisemmin kirjoja oli usein luettu ääneen suuremmalle joukolle vaikkapa salongissa. Monien pedagogien mielestä romaanit olivat haitallisia ja saivat naiset antautumaan vahingollisen unelmoinnin pauloihin, sen takia kasvatuskirjat usein kehottavat nuoria neitoja välttämään kirjallisuudenlajia. 

Aikakaudella vaikuttanut englatilainen kirjailijatar Jane Austen kritisoi teoksessaan Northanger Abbey (suom. Neito vanhassa linnassa) sitä liioiteltua kritiikkiä, jota romaaneihin kohdistui. Teos on sekä puolustuspuhe korkealaatuisille romaaneille että parodia huonoista sensaatioromaaneista, joista Austenkaan ei pitänyt. Hurmaavan sankarittaren Catherine Morlandin mukana lukija pääsee tutustumaan Bathin kylpyläkaupunkiin ja jännittävään Northanger Abbeyn linnaan. Neito vanhassa linnassa on erinomainen inspiraation lähde myös historiallisten romaanien kirjoittajille...

*Holhokki, s. 163 ; yllä oleva muotikuva on Heideloff's Gallery of Fashionista vuodelta 1801

"Leskirouva Malménin kiiltäviä, kastanjanruskeita hiuksia suojasi batistipalttinasta ja röyhelöistä koottu pitsimyssy..."*

Elegantteja myssyjä englantilaisesta La Belle Assemblée-lehdestä vuodelta 1812.
Eurooppalaiset naistenlehdet löysivät tiensä myös Suomeen ja Ruotsiin.

Holhokin sankarittaren hyväsydäminen suojelijatar leskirouva Malmén on perin ihastunut somiin pitsimyssyihin ja pöyheisiin kampauksiin. Hän ei missään tapauksessa esiintyisi muiden edessä ilman tyylikästä myssyä. Varhaisella 1800-luvulla naimisissa olevat naiset ja lesket käyttivät sisätiloissa ollessaan myssyä. Ulos lähtiessä hattu aseteltiin myssyn päälle. Hurmaavia pikku päähineitä valmistettiin esimerkiksi musliinista, pellavasta ja hienosta puuvillasta ja ne koristeltiin pitseillä ja röyhelöillä, kirjonnalla, tyllillä tai nauhoilla. Myssyjä ommeltiin usein kotona, mutta niitä saattoi ostaa myös myssyntekijättäriltä tai modisteilta.

Ylläolevan kuvan myssyistä vasemmanpuolimmainen on niin sanottu "lejeune"-myssy. Se on ommeltu pilkullisesta musliinista ja koristeltu ranskalaisin pitsein sekä vaaleanpunaisin nauhoin. Oikeanpuolimmainen myssy puolestaan on herkullinen, pitseistä ja musliineista, sinisesta nauhasta ja ruseteista koottu luomus. Myssymuoti vaihteli alinomaa ja oli tärkeää pysytellä ajan hermolla viimeisimpien trendien suhteen. Eräs suosittu myssymalli aamuaikaan oli korkeakupuinen ja leuan alta nauhoilla solmittava cornette. Esimerkiksi ruotsalainen Veckoskrift för Fruntimmer antoi vuonna 1824 lukijattarilleen tiedoksi, että "englantilainen pitsicornette tai demi cornette [...] on korvaamaton osa aamuasua".

*Holhokki, s. 294

"Viisasteleva sydän" - Anne Elliot ja hiljaisen päättäväisyyden edut

WSOY:n uusi, kaunis pokkariversio
Viisastelevasta sydämestä.

Jane Austenin sankaritarvalikoimaan kuuluu niin määrätietoisia kuin hiljaisempiakin sankarittaria. Viisastelevan sydämen (engl. Persuasion) Anne Elliot on kenties säysein kaikista hänen sankarittaristaan. Taitavasti Austen piirtää esiin kuvan neidosta, joka on sallinut hyvän ystävän suostuttelun estää itseään menemästä naimisiin kapteeni Frederick Wentworthin kanssa. Vuosia eron jälkeen tämä kunniallinen ja kaikin tavoin sankariksi sopiva kapteeni ilmestyy uudelleen näköpiiriin ja tällä kertaa neiti Elliot ei aio antaa minkään olla esteenä onnelliselle jällleenkohtaamiselle! Kysymys kuuluu vain, onko kapteeni Wentworth jo unohtanut nuoruutensa rakastetun...?

David M. Shapardin erinomainen selitysteos
Jane Austenin Persuasioniin eli
Viisastelevaan sydämeen.

Nykylukijalle saattavat monet Austenin kirjojen yksityskohdat jäädä hiukan epäselviksi. Mitä esimerkiksi tarkoittaa Viisastelevan sydämen alussa mainittu baronettikalenteri? Tai miksi sankarittaren isä sir Walter niin suuresti halveksuu laivaston riveissä työskenteleviä herroja? Näihin kysymyksiin ja moneen muuhun löytää vastauksen David M. Shapardin erinomaisesta selitysteoksesta The Annotated Persuasion. Teos selittää Austenin ajan tapoja ja muotia, etikettiä ja lakia ynnä muita yksityskohtia, jotka yleensä muuten ovat nykylukijalle tuntemattomia. Kirja on myös runsaasti kuvitettu. Selitysteoksen avulla lukijan ymmärrys Austenin klassikkoteoksesta syvenee entisestään!

Esikoisromaani nuoren neidon itsenäistymistaistelusta Jane Austenin ajan Suomessa ja Ruotsissa

Holhokki julkaistaan elokuussa 2015.
Koelue kirjaa!

Holhokki on vauhdikas kuvaus neiti Desideria Sparwin itsenäistymistaistelusta kustavilaisen ajan (1772-1809) Suomessa ja Ruotsissa, jossa jokaisella naimattomalla ja naimisissa olevalla naisella oli miespuolinen holhooja. Romaani kertoo suomalaisen sankarittaren elämästä aikakaudella, jona tunnettu englantilainen kirjailija Jane Austen (1775-1817) julkaisi rakastetut klassikkonsa kuten Ylpeyden ja ennakkoluulon. Kuten romaanin takakannen teksti vihjaisee, Holhokki on tulvillaan elegantteja empirepukuja, tyylikkäitä herrasmiehiä ja jännitystä ja romantiikkaa linnoissa ja kartanoissa: 

Orpo neiti neiti Sparw, joka asuu rauhallisessa kartanossa Pohjanmaalla, on kauhuissaan kun hänen uusi aristokraattinen holhoojansa Tukholmasta ilmestyy paikalle. Kreivi Dominic Lindswärd ei lainkaan pidä holhokkinsa itsenäistymyspyrkimyksistä, pelkkä ajatus riippumattomasta naisesta on järkyttävä!

Hänen armonsa haluaa mieluummin kasvattaa Desideriasta nöyrän ja myöntyväisen nuoren neidon, joka ajan kuluessa menee hyviin naimisiin. Päähenkilöt tempautuvat mukaan seikkailuun, joka kiidättää heidät kustavilaisen ajan Suomen ja Ruotsin ylellisten tanssiaissalien ja salaperäisten linnojen halki. Mutta kumpi heistä saa tahtonsa läpi? 

Holhokki julkaistiin keväällä 2015 Svensk-Österbottniska samfundetin tuella ruotsiksi nimellä Myndlingen ja on nyt käännetty suomeksi. Hyppää mukaan sanavalmiin sankarittaren kyytiin ja heittäydy kustavilaisen ajan tanssiaisten ja huvielämän, pukuloiston ja vaunuajelujen pyörteisiin!

Iltapuvun yksityiskohtia vuodelta 1819

Iltapukumuotia tammikuulle 1820 esiteltiin
La Belle Assemblée-lehden joulukuun numerossa 1819.
Englantilaiset, saksalaiset ja ranskalaiset muotilehdet
löysivät tiensä myös Suomeen ja Ruotsiin.

1. Juhlapäähine - Keveät päähineet olivat suosittuja iltakäytössä. Kuvan mallilla on päässään valkeasta satiinista valmistettu lieritön, siro niin sanottu toque-hattu, joka on koristeltu silkkiunikon punaisin nyörein ja valkoisilla sekä punaisilla plyymeillä. Päähinetyypin suosio levisi myös Pohjolaan ja esimerkiksi Tukholman Nordiska museetin kokoelmiin kuuluu villacrêpestä ja tyllistä sommiteltu, kultakankaalla ja valkoisilla punoksilla somistettu toque noin vuodelta 1810.

2. Viuhka - Viuhka oli paitsi soma asuste, myös kätevä väline tunnetilojen ilmaisemiseen. Sitä saattoi leyhytellä vaikkapa kainosti, hilpeästi tai tuohtuneesti. Sen suojiin saattoi myös kätkeä punastumisen tai kyynelhelmen, jota viuhkan kantaja ei toivonut muiden huomaavan. Holhokin sankaritar neiti Desideria Sparw oppii tyttökoulua käydessään lähettämään ihailijoille erilaisia viestejä viuhkan välityksellä. Kuvassa oleva viuhka on tehty kaiverruksin koristetusta norsunluusta.

3. Iltakäsineet ja shaali - Iltapuvun kanssa käytettiin pitkiä, kyynärpäähän tai hieman sen yli ylettyviä käsineitä. Värinä oli usein valkoinen, mutta vähitellen myös muut sävyt saavuttivat suosiota. Muotitietoinen daami täydensi usein iltapukuaan pitkällä, kapealla silkkishaalilla tai kallisarvoisella, suurella kashmirshaalilla. Jälkimmäiset olivat huippuluokan luksusta, jonka hankkimiseen vain yhteiskunnan kaikista rikkaimmilla oli varaa. Shaali oli myös tärkeää osata asetella taiteellisen tyylikkäästi kantajansa ylle.
  
4. Puku - Iltapukujen leikkaus seurasi aikakaudelle tyypillistä korkeavyötäröistä, antiikin inspiroimaa mallia. Lyhyet puhvihihat olivat suosittuja ja kaula-aukon muoto vaihteleva, esimerkiksi pyöreä tai V-aukko. Keveät kankaat kuten musliini, hieno silkki ja tylli olivat muodissa. Väriskaala oli vaalea. Iltapukuun saatettiin myös ommella laahus. Usein iltapuku koostui alus- ja päällysleningistä kuten yllä näkyvässä kuvassa: alla on alushameen tai -hameiden lisäksi yksinkertainen satiininen alusleninki. Päällysleninki on intialaista lehväkuvioitua musliinia, hihat on reunustettu hienolla kapealla pitsillä.

5. Tanssikengät - Kenkämuoti muuttui huomattavasti 1700-luvun lopulla. Korot madaltuivat kunnes ne katosivat kokonaan ja tilalle tuli ballerinatossua muistuttava keveä ja siro, tasapohjainen jalkine. Iltakäyttöön tarkoitetut kengät valmistettiin ohuista, kalliista kankaista kuten esimerkiksi yllä näkyvässä kuvassa olevat valkoiset satiinikengät. Koristeluna käytettiin mm. brodeerauksia ja rusetteja. Iltapuvun kanssa käytettävät kengät eivät yleensä soveltuneet ulkokäyttöön ja neidot saattoivat jopa joutua kesken tanssiaisten vaihtamaan tanssissa kuluneet kengät uusiin.

"Bonettinne on jossain päin metsää", antoi tuntematon mies tiedoksi. Hänen paheksuva katseensa pyyhkäsisi Desiderian kampauksesta vapautuneiden hiusten yli...*

Elegantteja, mm. tekokukin, nauhoin ja röyhelöin
koristeltuja bonetteja vuodelta 1812.

Tyylikkään daamin asuun kuului ulkona liikuttaessa erottamattomana osana hattu. Muodinmukaisia päähineitä esiteltiin naistenlehdissä eikä ollut epätavallista, että nuoret neidot parantelivat ostamiaan hattuja vaihtamalla tai piristämällä niiden koristelua. Myssyjä, korupäähineitä ja olkihattuja valmistivat Ruotsissa ja Suomessa naispuoliset rihkamakauppiaat ja ammattimaiset modistit. Esimerkiksi Turussa 1804-1806 naistenhattuja myi Anna Uhrväder, joka asui Pinellon talon piharakennuksessa ja ilmoitti toiminnastaan useaan otteeseen Åbo tidning-lehdessä. Myös muun muassa leskirouva Kock ompeli päähineitä. Kivenhakkaaja Örnbergin vaimo niin ikään korjasi, värjäsi ja myi olkihattuja.

Naistenlehdissä hattuja kuvailtiin yksityiskohtaisesti. Yllä näkyvät bonetit ovat englantilaisesta La Belle Assemblée-lehdestä. Vasemmanpuoleinen on korkeakupuinen, "Maria Louisan sininen", oljenvärisillä ranskalaisilla koristeilla ja valkealla vuorilla varustettu muotipäähine. Oikeanpuoleinen on valmistettu "...ruusunvärisestä satiinista, reunat on koristeltu valkoisella, rypytetyllä kreppikankaalla, kuvun somistuksessa vuorottelevat valkea, tikattu kreppikangas sekä ruusunvärinen nauha".

Hattu oli tärkeä osa säädyllisen naisen asukokonaisuutta. Ei siis ihme, että Holhokin sankari, sopivaisuutta rakastava kreivi Lindswärd, lausuu otsikossa näkyvät sanat holhokilleen neiti Desideria Sparwille tavatessaan tämän ratsastusretkeltä vähemmän asianmukaisesti pukeutuneena...

*Holhokki, s. 35

Kukkien hoivaaminen - sopivaa ajanvietettä neidoille

Neitonen siro kastelukannu kädessään.
Ackermann's Repository 1820.

Mikä ajanviete oli sopivaa nuorille neidoille? Seesteisten ja tyynien puuhien katsottiin soveltuvan parhaiten naisen hauraalle, kodin piirissä viihtyvälle olemukselle. Esimerkiksi kukkien maalaaminen, kukkatarhan hoivaaminen tai kukka-asetelmien teko olivat suotavia toimia. Englantilainen kirjailija Jane Austen toteaakin ironinsesti vuonna 1818 julkaistussa teoksessaan Northanger Abbey - joka on suomennettu nimellä  Neito vanhassa linnassa - että vaikkapa ruusupensaan kasteleminen on romaanin sankarittarelle sopivaa puuhaa.

Botaniikka eli kasvioppi kuului myös aikakauden kasvatuskirjallisuudessa niiden aineiden joukkoon, joita tytöille suositeltiin opetettavaksi. Sitä ei kuitenkaan tullut opiskella kurinalaisen pedanttisesti vaan kukkien kauneutta hellästi ihaillen ja vaalien. Tieteellinen tieto oli periaatteessa miehistä aluetta, mutta erityisesti 1700-luvulta alkaen tytöillekin alettiin opettaa enemmän lukuaineita.

Erityisesti tytöille suunnattuja oppikirjoja painettiin ja kasvikuntaa käsitteli muun muassa August Batschin saksasta ruotsiksi käännetty, värikuvin koristettu teos Botanik för fruntimmer (Örebro 1810). Myös naisten kirjakokoelmat kertovat kiinnostuksesta kasvioppia kohtaan. Esimerkiksi kreivitär Ulrika Lovisa Tessin (1711-1768) omisti kuuluisan kasvitieteilijä Carl von Linnén (1707-1778) teoksia.

Holhokin sankarittaren, neiti Sparwin, harmiksi kukkaset olivat myös suosittu aihe kirjontatöissä. Neiti Sparw ompelisi nimittäin mieluummin vaatteita pitäjän köyhille kuin tuhlaisi aikaansa hankalien, silkkilangalla toteutettavien brodeerausmallien parissa...