torstai 20. joulukuuta 2018

Joulunviettoa Lindåkerin linnassa

Ehkäpä tämä täyteen ilta-asuun sonnustautunut pariskunta
on parhaillaan osallistumassa joulutanssiaisiin?
Aatelistolla oli 1800-luvulla tapana viettää joulua maaseudulla. Päivät täyttyivät vieraisilla ja kirkossa käynneistä, seuraleikeistä, lahjoista ja juhla-aterioista. Holhokin sankaritar, laillista täysivaltaisuutta kuninkaan erityisluvalla tavoitteleva neiti Desideria Sparw, kokee elämänsä ensimmäisen linnajoulun holhoojansa kreivi Lindswärdin omistamassa Lindåkerin perintölinnassa:

"Desideria hyräili joululaulua vaeltaessaan linnan pitkien käytävien läpi kohti keittiötä. Talvi-iltapäivä pimeni nopeasti ja palvelijat olivat juuri sytyttäneet kiviseiniä koristavat kynttilälampetit. Niiden lämmin hohde valaisi vanhoja, karuja käytäviä.

Neidot olivat aikaisemmin olleet metsässä lakeijoiden Johanin ja Matsin kanssa ja keränneet valtavia määriä männyn- ja kuusenoksia. Iloisesti jutustellen havulta tuoksuva, vihreä saalis oli kasattu koreihin, joita lakeijat kantoivat. Sen jälkeen oli seurannut improvisoitu lumisota, joka antoi aihetta moneen ihastuneeseen kirkaisuun ja perin epäarvokkaaseen kinoksissa peuhaamiseen. Sitten koko joukko oli kokoontunut valkeaan salonkiin. Johan ja Mats olivat leikanneet sopivan kokoisia oksia, jotka neidot olivat sitoneet hurmaaviksi kimpuiksi punaisella ja vihreällä silkkinauhalla. Linnan kaikki salit oli koristeltu kimpuilla ja hopea- sekä kultapaperista sommitelluilla köynnöksillä..."*


*Lähde: Sara Medberg, Holhokki, BoD 2015

Joulukuusi, aikakauden uutuus

Talviasuisia neitoja vuonna 1808.
Joulukuusi oli kustavilaisen ajan Suomessa ja Ruotsissa vielä uusi tulokas, joka koristi vain trenditietoisimpien henkilöiden koteja. Holhokin karu mutta oikeudentuntoinen sankari kreivi Lindswärd on kuitenkin ajan hermolla oleva mies, kuten hänen holhokkinsa ja kirjan sankarittaren, neiti Desideria Sparwin mietteet joulun alla osoittavat:

"Jopa kreivi Lindswärd vaikutti tempautuneen mukaan odottavaan tunnelmaan ja hänen oli kuultu mainitsevan niin uudenaikainen keksintö kuin joulukuusi. Kreivi oli äskettäin kadonnut läntiseen metsään kuski Albrektsonin kanssa reellä, jonka kuskipukin alla oli ollut joukko työkaluja. Desideria pohti, aikoivatko miehet hankkia kuusen ja minne se siinä tapauksessa sijoitettaisiin? Ehkä salonkiin? Desideria oli kuullut, että muodikkaimmat perheet koristelivat kuusen huipulle asetettavalla tähdellä - joka tietysti kuvasti Betlehemin tähteä - ja omenoilla, kynttilöillä sekä muulla kauniilla..."*

*Lähde: Sara Medberg, Holhokki, BoD 2015

maanantai 29. lokakuuta 2018

Helsingin Kirjamessut 2018, osa 2 - Vierailu Otavan messuosastolla sekä signeeraus

Oli mukava tavata lukijoita ja päästä signeeraamaan!
Kuva: Ilkka Koski.
Kirjamessuilla pääsin myös vierailemaan Otavan upealla messuosastolla sekä kohtaamaan lukijoita. Oli sydäntä lämmittävää saada palautetta kirjoista ja hienoa kuulla, kuinka ne ovat vaikuttaneet eri ihmisten elämään. Romaanieni päämäärä onkin tarjota hetken hengähdystauko arjen kiireestä historiallisessa miljöössä uudistusmielisten sankarittarien seurassa. Samalla ne välittävät väitöskirjatutkimukseeni pohjaavaa tietoa 1700- ja 1800-lukujen nuorten naisten elämästä.

Kirjoittamassa Otavan messuosastolla nimmaria liitutauluun,
johon kaikki kustantamon kirjailijat tekivät puumerkin.
Kuva: Ilkka Koski.













Helsingin Kirjamessut 2018, osa 1 - Ihastuttava kohtaamispaikka kirjojen ystävälle

Tapasin Kirjamessuilla ihanan kollegani Johanna Valkaman,
joka kirjoittaa romanttisia viikinkiaikaan sijoittuvia romaaneja.
Tässä yhteishaastattelussa Otavan lavalla.
Kuva: Ilkka Koski.
Osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Helsingin Kirjamessuille. Vaikka etukäteen hiukan jännittikin, kaksi haastattelua sujuivat mitä parhaimmin. Kohtasin myös hurmaavan kirjailija Johanna Valkaman, jonka kanssa havaitsimme molemmat pitävämme Jane Austenin teoksista! Meillä riittikin paljon puhumista historiallisen romaanin kirjoittamisesta. Johannan teokset sijoittuvat viikinkiaikaan, joka kiehtoo myös minua. Esimerkiksi romaanissani Kreivin käsivarsilla udun peittämä muinaispohjoismainen hautaröykkiö mainitulta aikakaudelta näyttelee tärkeää roolia...

Esplanadi-lavalla Otavan kaunokirjallisuuden
kustannuspäällikkö Aleksi Pöyryn haastateltavana.
Kuva: Ilkka Koski.


Oli hienoa päästä kertomaan romaaneistani, niiden syntyhistoriasta sekä taustatutkimuksesta. Koko Messuhalli kaikkine näytteilleasettajineen ja vierailijoineen oli oma maailmansa, jossa vallitsi kiva yhteishenki. Tämän jälkeen on mukava jatkaa seuraavan romaanin kirjoittamista, joka onkin jo hyvin vauhdissa...

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Kohti uusia tuulia! - Mikä on historiallisia romaaneja laativan kirjailijan suosikkiaikakausi?

Mikä aikakausi on historiallisille romaaneille otollisin? Onko se englanninkielisessä kirjallisuudessa suosittu Regency era (n. 1811-1820), jota määrittää prinssihallitsija George Augustus Frederickin valtakausi? Vai kenties keskiaika, johon suuri osa taitavan suomalaiskirjailija Kaari Utrion varhaisemmasta tuotannosta sijoittuu? Tai ehkäpä pitäisi televisiosarja Downton Abbeyn tapaan keskittyä 1900-luvun alkuvuosikymmeniin?

Viimeisin kirjani, seurapiirikaunottarista uranaisiksi muuntuvista sankarittarista kertova Kultaportin kaunottaret (Otava 2018) sijoittuu 1870-luvulle; kustavilaisen ajan naisten holhoojajärjestelmää kuvaava Holhokki ja historiallis-romanttinen seikkailuromaani Kreivin käsivarsilla puolestaan suomalaisessa kaunokirjallisuudessa vähän käsiteltyyn 1800-luvun alkuun eli aikaan, jolloin Jane Austen (1775-1817) julkaisi klassikkoteoksensa. Aikakausi on hyvin kiehtova empirelinjaisine pukuineen ja herra Darcyn tapaan pukeutuvine ritarillisine herrasmiehineen sekä vähitellen viriävine moderneine aatteineen. Kenties se olisi sovelias ajanjakso seuraavalle romaanille?

"Vanha haarniska seisoi varjojen kätköissä silmikko alas vedettynä..." - Historialliset tosiseikat apuna romaaninkirjoituksessa


Skoklostretin linnan varustekamari
Holger Ellgaard, Wikimedia Commons
"Lähinnä vintin ovea olevassa kulmauksessa seisoi joukko vanhoja haarniskoita. Ne olivat täsmälleen samanlaisia ja Desideria pohti, oliko niitä käyttäneellä joukolla ollut ankara johtaja. Hän oli varma siitä, että Lindswärdin suvun esi-isät olivat olleet yhtä järjestystä rakastavia kuin perheen nykyinen päämies. Sielunsa silmin Desideria näki edessään keskiaikaisen version kreivi Lindswärdistä vaatimassa, että kaikki hänen ritarinsa käyttivät yhdenmukaista varustusta. Kuinka jännittäviä ne ajat olivatkaan olleet! Desideria voi melkein nähdä ritarien ratsujen värikkäät loimet ja tuulessa lepattavat viirit ja kuulla kavioiden kumun sekä peitsien kalkkeen, kun turnajaisten osanottajat kiisivät toisiaan kohti. Paikalle kerääntynyt ylhäinen yleisö pidätti henkeään odottaessaan, kuka voittaisi taistelun..."*

Carl Gustaf Wrangel Matthäus Merian nuoremman portretissa 1662
Wikimedia Commons
Yllä mainitulla, Holhokissa esiintyvällä haarniskakokoelmalla on esikuva todellisessa elämässä: Tukholman ja Uppsalan välillä, Mälarenin rannalla sijaitsevan mahtavan Skoklostretin barokkilinnan yläkerrassa on maailman ainoa 1600-luvun miljöössä säilynyt asekokoelma, niin sanottu Wrangelin asehuone. Entinen linnanherra, kreivi ja valtaneuvos Carl Gustaf Wrangel (1613-1676) määräsi testamentissaan, että varusteet oli aina pidettävä Skoklostretissa. Kokoelman upeita haarniskoita oli suorastaan pakko käyttää Lindåkerin linnan vintille sijoitetun salaperäisen haarniskajoukon esikuvina...

*Sara Medberg: Holhokki, s. 383, BoD 2015

Julkaisujärjestys, kirjoitusjärjestys, inspiraatio - kuinka kirjoja käytännössä kirjoitetaan?

Aamuasuinen neito kirjoituspuuhissa 1813.
Onko kyseessä kirjeenvaihdosta huolehtiminen,
vai laatiiko nuori emäntä tässä kenties viikon menyytä?
Miten kirjat syntyvät? Tehdäänkö ne samassa järjestyksessä kuin ne julkaistaan? Kuinka suuri osa on hurmioitunutta inspiraatiota, miten paljon puolestaan pikkutarkkaakin puurtamista?

Jokaisella kirjailijalla on omat työskentelytapansa. Toiset laativat yksityiskohtaisen suunnitelman jossa jokainen luku ja kohtaus on hahmoteltuna ennen varsinaisen kirjoittamisen aloittamista. Jotkut puolestaan - kuten tunnettu nuorisokirjailija Enid Blyton (1897-1968) - kirjoittivat mieluummin lennosta ilman pikkutarkkaa suunnittelua, uskoen sen tuovan tekstiin tuoreutta ja pitävän kirjailijan oman mielenkiinnon yllä. Muun muassa Louise May Alcott (1832-1888) kertoi kirjoittaneensa klassikkokirjan Little Women (suom. Pikku naisia) ennätysajassa haasteellisen rahatilanteen takia.

Kirjoitustapani on yhdistelmä yllämainittuja. Laitan kohtauksia ylös sitä mukaa kuin niitä mieleeni tulee, mutta laadin myös disposition ja hahmottelen kirjan kokonaisuutena lukuineen. Teen paljon taustatyötä historiallisten seikkojen selvittämiseksi. Tässä apuna toimii myös tekeillä oleva tohtorinväitöskirjani tyttöjen kasvatuksesta 1700-1800-luvuilla. Toisen ja kolmannen kirjoituskierroksen kuluessa teksti hioutuu lopulliseen muotoonsa. Julkaisujärjestys ei välttämättä ole kirjoitusjärjestys: esimerkiksi Kultaportin kaunottaret on kirjoitettu pääasiassa ennen muita kirjojani, jotka kuitenkin on julkaistu ensin. On siis tavallista, että kirjailijalla on yhtäaikaisesti tekeillä useampi rinnakkainen projekti.

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Holhokkeja, kaunottaria ja kreivejä - eli mistä kirjojen nimet kertovat

Berndt Abraham Godenhjelm (1799-1881): Lukeva tyttö, 1830-luku
Kuvalähde: Wikimedia Commons
Kirjojeni nimet syntyvät yleensä joko ennen kirjoitusprosessin alkamista tai sen kuluessa. Ne nivoutuvat teosten juoneen ja keskeisiin teemoihin. Esimerkiksi ensimmäinen romaanini Holhokki kertoo kustavilaisen ajan naisten holhoojajärjestelmästä. Aikakaudella jokaisella naimisissa olevalla ja naimattomalla naisella - harvoja kuninkaallisen poikkeusluvan saaneita lukuunottamatta - iästä riippumatta oli holhooja, ainoastaan lesket olivat täysivaltaisia.

Kreivin käsivarsilla
puolestaan osallistui alunperin HarperCollins Nordic -kustantamon feelgood-genren kirjailijakilpailuun. Kultaportin kaunottarien motto sitä kirjoittaessani oli "seurapiirikaunottarista uranaisiksi". Teoksen sankarittaret huomaavat tapahtumien kuluessa, että koulutus ja työelämä ovat olemassa myös naisia varten. Teoksen tapahtuma-aikaan 1800-luvun loppupuolella vaimon ja äidin tehtäviä pidettiin yleisesti naisen ainoana kutsumuksena.

Ranskalainen taiteilijatar ja Engel - eli kuinka kirjan kansikuvat valitaan

Jokaisen kirjani kansikuvat ovat peräisin aikakaudelta, jolle kirjan tapahtumat sijoituvat. Esimerkiksi Kultaportin kaunottarien etukannen kuva kahdesta tanssiaispukuisesta neidosta on ranskalaisen taiteilijatar Adèle-Anaïs Toudouzen (1822-1899) käsialaa. Tekijän nimikirjoituksen voi yhä erottaa kuvan oikeasta alakulmasta. Eurooppalaiset muotivirtaukset kulkivat nopeasti myös Pohjolan perukoille ja suomalaisneidot pukeutuivat samaan tapaan kuin kuvan mallit. Taide oli yksi harvoista säätyläisnaiselle soveliaista palkallisen työskentelyn muodoista. Omat tulot puolestaan olivat askel kohti itsenäistä elämänhallintaa.


Takakannen kuva puolestaan on tunnetun, saksalaissyntyisen arkkitehdin Carl Ludvig Engelin (1778-1840) akvarelli Turun kaupungista vuodelta 1814. Engelin työt muodostavat suomalaisen arkkitehtuurin ytimen. Hänen suunnittelemansa rakennukset edustivat usein uusklassismia ja hänen merkittäviin saavutuksiinsa kuuluvat esimerkiksi Helsingin tuomiokirkko, yliopiston päärakennus sekä Kansalliskirjasto.


sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

"Ritarilinna! Tuulessa liehuvia viirejä, komeita haarniskoita ja salaisia käytäviä, joita soihdut valaisevat..."

Kaksi neitoa lemmikkeineen romanttisen linnan läheisyydessä.
Holhokin tapahtuma-aikaan 1700- ja 1800-lukujen taitteessa pikanttien näkymien ihailu oli muotia ja näkyi kirjallisuudessa, taiteessa ja runoudessa. Esimerkiksi Jane Austenin Järjen ja tunteiden toinen sankaritar, aavistuksen melodramaattisuuteen taipuvainen Marianne Dashwood piti hurmaavan tunteellisista maisemista. Myös Holhokin päähenkilö, romaaneita rakastava ja erinomaisella mielikuvituksella varustettu neiti Desideria Sparw on ihastuksissaan kun käy ilmi että rauhallisen Ruusuholvin kartanon lähellä sijaitsevat kiehtovat linnanrauniot:

"Ritarilinna! Tuulessa liehuvia viirejä, komeita haarniskoita ja salaisia käytäviä, joita soihdut valaisevat." Desiderian posket hohtivat hänen katsoessaan ympärilleen päivällispöydässä.

Mamselli Ambrosius nauroi. "On todennäköisempää, että löydämme rikkimurentuneita muureja, muutaman metsähiiren ja umpeenkasvaneen linnanpihan."

"Ehkä onnistumme kuitenkin löytämään edes pienen salaoven?" Kotiopettajattaren järkevä vastaus ei vähentänyt Desiderian intoa. Hän vaikutti valmiilta lähtemään linnanraunioille saman tien.

Dominic katsoi tarpeelliseksi puuttua asiaan ennen kuin Desiderian mielikuvitus pääsi vielä enemmän valloilleen. "Nuori neiti, sinun tulee suunnata ajatuksesi vakaviin päämääriin. Ajattelemattomat linnaretket eivät ole eduksi kasvatuksellesi."

"Voisimme tietysti yhdistää retken historian oppituntiin", ehdotti mamselli Ambrosius, jonka kävi sääliksi oppilastaan.

"Historiantunnit on parasta pitää neljän seinän sisälllä." Dominic hämmästeli jatkuvasti kotiopettajattaren röyhkeyttä. Mamsell Ambrosiuksen tehtävänä oli opettaa eikä tuoda julki mielipiteitään työnantajansa edessä ...*

* Sara Medberg: Holhokki s. 138-139, BoD 2015.

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Kirja on ilmestynyt! Tervetuloa maailmaan, "Kultaportin kaunottaret" ...

Onnellinen kirjailija ja juuri painosta saapunut kirja
sekä ihana onnittelukukkakimppu, jonka Otava lahjoitti.
Nyt se on tapahtunut! Kultaportin kaunottaret on vihdoin ilmestynyt. Kävin eilen hakemassa kappaleen Otavan upeasta, vanhanaikaisen hurmaavasta toimitalosta. Rakennus on valmistunut vuonna 1906 ja siellä saattaa suorastaan kuulla historian siipien havinan. Moni juhlallinen yksityiskohta tukevia, lakattuja puuovia, palvelutiskejä, geometrisia koristekuvioita ja kaakeliuuneja myöten on tallella.

Yksi lempipaikoistani on kirjasto, jossa on niteitä jopa kustantamon perustamisen ajoilta 1890-luvulta. Hämärään verhoutuneen huoneen seiniä peittävät lattiasta kattoon kunnioitusta herättävät kirjahyllyt. Tunnelma on kuin kartanokirjastossa. Ympäristö oli juuri sopiva uuden historiallis-romanttisen romaanini tuoreen kappaleen vastaanottamiseen. Kevein askelin poistuin se kainalossa aurinkoiseen kevätaamuun, suunnitellen mielessäni seuraavaa kirjaa...

maanantai 15. tammikuuta 2018

Neitojen pitkä tie ylioppilastutkintoon: keisarillisia erivapauksia ja kiellettyjä lakkeja

Suomen ensimmäinen naisylioppilas Maria Tschetschulin 1870.
Miehille varatun ylioppilaslakin käyttö kiellettiin,
joten neito kiinnitti kultaisen lyyran hiusrusettiin.
Wikimedia Commons.
Kultaportin kaunottarien sankaritar neiti Adele Wilenius unelmoi perinteisesti miesten etuoikeutena olleen ylioppilastutkinnon suorittamisesta. Sain inspiraatiota neidon kunnianhimoiseen haaveeseen mm. käyskennellessäni Helsingin yliopiston vanhan päärakennuksen käytävillä, joilla historian siipien havinan voi suorastaan kuulla. Kuinka hienoa onkaan, että pääsin yliopistoon pääsykokeen ja ylioppilastutkinnon avulla eikä sukupuoleni toiminut minkäänlaisena hakukriteerinä. Tämä ei kuitenkaan ollut aikaisemmille sukupolville itsestäänselvyys.

Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäinen ylioppilastutkinnon suorittanut nainen oli helsinkiläisen kauppiasperheen tytär Maria Tschetschulin (1852-1917), joka valmistui vuonna 1870. Tutkinto toimi tuohon aikaan yliopiston pääsykokeena ja neito tarvitsi sen suorittamiseen keisarin myöntämän erivapauden, joka vapautti hänet sukupuolensa aiheuttamasta esteestä. Emma Irene Åström (1847-1934) oli seuraava naisylioppilas. Häntä tuki mm. maamme kansakoulun isänä tunnettu Uno Cygnaeus. Neiti Åströmistä tuli 1882 filosofisen tiedekunnan promootiossa Suomen ensimmäinen naismaisteri.

tiistai 9. tammikuuta 2018

Päivänvarjo, joka neidon kätevä asuste

Päivänvarjo oli tärkeä asuste niin maalla kuin kaupungilla liikuttaessa.
Neitoja maaseudun rauhassa 1870-luvulla.
Margaretha oli verhoutunut vaaleankeltaiseen pukuun, jonka lukuisat laskokset, poimut ja rusetit kahisivat sävy sävyyn valitun manteletin alla. Neidon olkapäällä keikkui pikkuruinen avattu päivänvarjo.

"Aurinko on vasta nousemassa", huomautti Adele tyttöjen astellessa kuuran peittämää pihanurmea halkovaa sorakäytävää pitkin kohti porttia. Puiston puiden jäljellä olevat punaiset ja keltaiset lehdet hohtivat huurteesta horisontin yli parhaillaan kipuavan auringon säteissä. "Eikä tämä kylmänkalpea valo muutenkaan ole hipiälle vahingoksi. Otin kyllä kotoa mukaan päivänvarjoja, mutta ajattelin säästää ne leudompaa säätä varten." 

"Kuuluu asiaan pitää päivänvarjoa", tuhahti Margaretha ja paineli Adelen ohi karamellintuoksuisen hajuveden pilvessä. "Paitsi sydäntalvella." ... *

Kuuluisa amerikkalainen kirjailijatar Louisa May Alcott (1832-1888) kritisoi vallitsevaa muotia. Hänen mukaansa nuorten neitojen olisi ollut monimutkaisten hepenien asemesta parempi pukeutua sieviin ja käytännöllisiin pukuihin, joissa liikkuminen oli vapaata. Korkeat korot, runsaat hamekerrokset, tiukat korsetit ja pöyheät hatut pakottivat monet naiset epäterveellisen passiiviseen elämäntyyliin. Kun katsoo vaikkapa yllä olevan kuvan tyttöjen asuja, on kieltämättä vaikea kuvitella heitä vaikkapa hippasilla tai pallopeliä pelaamassa.

* Lähde: Sara Medberg, Kultaportin kaunottaret, Otava 2018

Pianon äärellä

Nuoria neitejä ja herroja kuuntelemassa duettoa vuonna 1863.
Musisointihetket tarjosivat mahdollisuuden seurusteluun
potentiaalisten puolisoehdokkaiden kanssa.
Musiikinopetus kuului muodikkaaseen tyttöjenkasvatukseen. 1800-luvun puolivälissä kotona pidettävät epäviralliset soitannolliset hetket ja juhlavammat musiikki-iltamat olivat tavallisia. Yhä useampaan aatelis- ja porvaristalouteen hankittiin kallis piano, joka lukeutui aikakauden ylellisyysesineisiin. Toisaalta monet pedagogit kritisoivat sitä, että tytöt laitettiin lahjoista riippumatta hakkaamaan konemaisesti pianoa ja laulamaan äänensä käheiksi. Musiikki oli kuitenkin yksi niistä harvoista aloista, joilla nuori nainen sai olla taitava ja esimerkiksi ruotsalainen Jenny Lind (1820-1887) eteni ooppera- ja hovilaulajattareksi asti.

Puuhaa talvi-illoiksi

Talvisukan kuva eräässä amerikkalaisessa muotilehdessä 1860-luvulla.
Tarkempien ohjeiden kerrotaan löytyvän sivulta 71.
"Somat ristipistotyöt ja tohveleiden tai tyynynpäällisten kirjailu on tietysti soveliasta ajanvietettä, ja jokaisen tytön kasvatukseen kuuluu tietää kuinka puku valmistetaan, sillä hienon rouvan on kyettävä valvomaan ompelijattarien työtä. Mutta vaatteiden tekeminen omin käsin kuulostaa niin kovin rahvaanomaiselta. Se tuo mieleen työnteon, palkan ja muita epämiellyttäviä seikkoja..." *

Näin Kultaportin kaunottarien sankarittarien esiliinana toimiva etikettitietoinen markiisitar Château reagoi suojattiensa toiveeseen pukujen ompelemisesta. Käsityöt kuuluivat 1800-luvulla itsestäänselvästi daamien taitoihin ja naistenlehdissä julkaistiin jo tuolloin paljon neule- ja ompeluohjeita. Osittain jako miesten ja naisten töihin johtui käytännöllisyyssyistä. Elettiin aikaa jolloin valmisvaatteiden tarjonta oli nykyistä vähäisempää ja varsinkin varattomammissa säätyläistalouksissa useat vaatevarason osaset kuten alushameet ja -paidat valmistettiin kotona. Toisaalta oli vaurauden merkki, että talon tyttäret saattoivat istua salongissa tekemättä mitään sen raskaampaa kuin koristeellisia pikku käsitöitä. 

* Lähde: Sara Medberg, Kultaportin kaunottaret, Otava 2018